lauantai 25. elokuuta 2012

Our Home Girl

Tässä yhtenä päivänä rupesin muistelemaan hevostaipalettani, sitä että Blacken on ollut jo 4,5 vuotta minulla, ja oppinut hirmuisesti asioita, ja sitä että se on ensimmäinen hevonen jolla mä oon päässyt kilpailemaan, Stormilla koitin kyllä kerran esteitä, ja kerran laukkakisoissa, mutta ei se ollut mikään kisahevonen, kun ei ollut oikein kuljetusmahdollisuuttakaan.. Ja sitä mietin että oon aina halunnut kilpailla esteillä, mutt avasta nyt - 20 vuotta myöhemmin päässyt aloittamaan, ja sitten tuli itku, kun tajusin, että Homie - ensimmäinen hevoseni, on ollut poissa jo yli 10 vuotta!

Saimme Homien (Our Home Girl) kun olin 14-vuotias, vuonna 2001 syksyllä, se oli rakkautta ensisilmäyksellä <3 Otettiin mukaan tutustumisreissulle Mofaani (äitini isää) koska hän on aikoinaan ihan kasvattanutkin hevosia, mutta tulen varmaan aina muistamaan kuinka hän meni autoon mököttämään, kun näki hevosen - sehän oli tietty väärän rotuinen! Kyllä hän katsoi hevosmiehen lailla että heppa vaikuttaa terveeltä jne, mutta silti oli vähän loukkaantunut ;) - Mofa on siis kasvattanut Suomenhevosia, ja Homie oli lv..

Syyslaitumella -01

karsinassa

lenkille lähdössä
Koeratsastin Homien läheisellä pellolla, ja se meni aika lujaa, ei oikein ollut käsissäkään, mutta rakastuin silti! Se kuitenkin pysähtyi kun pyysin, ja kääntyikin hyvin, laukkakin löytyi helposti, ravi tosin oli aika korkea, minä kun olin tähän asti ratsastanut lähinnä poneilla!

No.. Mietittiin sitten viikon-pari, että miten tehdään, (lähinnä muodollisuus, koska minä tiesin että pakko saada tuo tamma!) ja se aika tuntui minusta todella pitkältä! Ompelin loimia ja kaikkea kivaa hevoselle (ihme kyllä suurin osa oli sopiviakin) - Ja viimein koitti päivä jolloin haettiin hepo kotiin - olin maailman onnellisin 14-v silloin! Jostain syystä siskot eivät olleet yhtä innokkaita, kun sehän oli meidän yhteinen hevoen, ja se tarkoitti että kaikki osallistuu myös hoitamiseen, mukaan lukien karsinan siivoukseen.. Tosin sovittiin, että se kuka ratsastaa myöskin siivoaa :) Eli lähinnä minä, kyllä muutkin ratsasti vähän, oikeastaan janina oli ainut joka oikeesti innostui asiasta pidemmän päälle..

Maastossa lähinnä ratsastin, koska ei ollut muutakaan paikkaa, ja ekat kerrat oli vähintäänkin mielenkiintoisia.. ensimmäisen viikon aikana tipuin selästäkin niin monta kertaa että menin laskuista sekaisin - siihen asti olin tiennyt kuinka monta kertaa olin ponin selästä lentänyt, eli ei kovin montaa.. Mutta onneksi ei sattunut, ja heppa jäi aina kiltisti odottamaan että pääsin uudelleen selkään <3 Maastossa kun oli kaikenlaista pelottavaa - traktoreita, lehmiä, ojia, silta joen yli (siinä en onneks tippunut kertaakaan) ja tummia läikkiä peltotiellä, joiden kohtaa piti aina tehdä äkkijarrutus!
Onneksi kasvettiin Homien kanssa yhteen, ja muodostui sellainen luottamus jollaista en ole sen jälkeen edes kokenut minkään hevosen kanssa, ja Homie oppi menemään ties mistä pelottavasta paikasta ohi/yli, ja siitä tuli täydellinen maastoratsu! <3 Muita ratsastajia se kyllä aina testaili, mutta minua ei enää, muistan kun talvella kävi eräs kaverini ratsastamassa, mutta ei saanut tammaa laukkaamaan millään, ravissakin minun piti juosta vieressä, ja sitten kun 'ajamalla' saatiin tamma laukkaamaan, niin erehdyin huutamaan että 'Hyvä Homie!' - Ja heppa teki täyskäännöksen ja laukkasi takaisin mun luo! :D Kaveri jäi ojaan nauramaan, onneksi oli talvi ja paljon lunta, niin ei sattunut :)


Talvea vasten me muutettiin toiselle paikkakunnalle, ja siellä Homie sai isomman karsinan ja isommat tarhat :) Siellä oli myös usealla naapurilla hevosia, joihin me tutustuttiin..


Homie ja Samantha 3-v. <3

Homie oli todella ystävällinen hevonen meillä, se tykkäsi pienimmästä siskostani (3-v) tosi paljon myös, ja oli sen lähellä todella varovainen <3 Janinakin jatkoi innokkaasti ratsastamistaan, vaikka se kyllä tuli välillä alaskin sieltä, heppa oli kuitenkin todella vauhdikas, vaikkei kuuma kuitenkaan.. Mutta kokemattoman käsissä toki vaikea pitää esim hitaassa laukassa, mutta Janinahan nautti kun sai mennä kovaa :) Tulen myöskin aina muistamaan kun Janina oli ensimmäistä kertaa selässä, talutin jonkin matkaa meidän tietämme pitkin, siinä oli pari 90-asteen mutkaakin, ja kotimatkalla Janina halusi että päästän irti - 'kyllä minä osaan itse' ja päästin irti, Janina löi pohkeet kiinni, ja heppa nosti laukan, ja laukkasi kotipihalle asti, Janina nauraa räkätti selässä, ja minä sydän kurkussa juoksin perässä.. Onneksi ei mitään sattunut, mutta tollain se Janina onkin aina ollut, hirveen yllytyshullu, mikään ei pelota, kaikki menee.. huoh.. ;D

Itse kun luotin hevoseen 200% niin uskalsin kans tehdä sen kanssa kaikenlaisia temppuja, maastossa laukattiin ilman käsiä, uudessa kodissamme oli lähellä vanha ratapohja, eli pitkää suoraa, jolla oli hyvä mennä kovaa ;) Vedettiin myös pitkiä maastolaukkoja, ja hypättiin metsissä tukkien sekä ojien yli, pellolla ei hirveesti hypitty, kun pikkuset risukasat keskellä peltoa ei Homieta paljoa kiinnostanut, sillä oli kyllä joskus hypätty ihan kisaakin, mutta oikeilla esteillä, jollaisia meillä ei tietenkään ollut..
Keväälläkin kun heppa oli laitsalla, niin mentiin joskus selkään kun heppa oli maate, ja sit ratsatseltiin (ilman kypärää, kunnes jäätiin kiinni) ympäri peltoa ilman minkäänlaisia ohjia tms, joskus oli ehkä riimunnaru, mutta ei aina, heppa kuunteli kyllä tosi hyvin painoapuja <3

Ainut ratsastuskuva - Janina selässä <3


Keväällä Homie vähän arkoi toista etustaan, ja eläinlääkäri määräsi lepoon pariksi viikoksi, ja se meni ohi sillä, toukokuussa kuitenkin mentiin naapurin talliin hampaiden raspaukseen (eri ell) ja siellä naapuri sitten mainitsi eläinlääkärille että 'tuo hevonen on muuten ontunut tuolla laitumella, katsotko mikä sillä on' - Ja eläinlääkäri otti hevosen narun päähän, talutti sitä kierroksen itsensä ympäri - ja sanoi että ' tää ei käänny takajalallaan niin kuin kuuluisi, sillä on kaviokuume!' Minä menin ihan paniikkiin, eihän minulla ollut kaviokuumeesta mitään tietoa, se vaan kuulosti todella pahalta, ja eläinlääkärikin sanoi että kuoppaan joutaisi, mutta voin kokeilla ensin kipulääkekuuria+lepoa 2 viikkoa, karsinassa tai pikkutarhassa, ei saa juosta, ja pitää tehdä erikoiskengitys myöskin..
Sain eläinlääkäriltä aspiriinijauhetta - sitä piti antaa pelkästään kivennäisten seassa, muutama kauranjyvä sai olla joukossa korkeintaan - tää hevonen ei muutenkaan syönyt kauraa kuin korkeintaan puolisen litraa päivässä, heinällä se eli muutenkin.. Kengittäjäkin tuli samana iltana tekemään tammalle idioottikengityksen, eli etukengät käännettiin väärinpäin..



Heppa jäi lepoon ja koitin sille syöttää kipulääkettä - eihän se kelvannut, mieti itse sellaista kirpeää jauhoa suoraan suuhun! Hepo karkasikin tarhastaan muutamaan kertaan juoksentelemaan lehmien sekaan, - yritti mokoma kertoa ettei ole kipeä, mutta me sokeina toteltiin eläinlääkäriä ja pistettiin takaisin pikkutarhaan seisomaan.. Pari viikkoa kun meni, niin eläinlääkärin piti tehdä kontrollikäynti, mutta ei suostunut tulemaan, saatiin toinen eläinlääkäri, joka ei oikeastaan edes vilkaissut hevosta, sanoi vaan että tuskin se paranee, mutta pari viikkoa vielä ainakin lepoa tarvis.. - Ja kuuri jatkui..
Heppa masentui silminnähden, nyt ei kelvannut enää edes heinä, ja kun meni tarhaan harjailemaan, niin saatoi ihan kääntää pyllyä päin, ja kerran se mua potkaisikin.. Yleensä se oli kuitenkin rauhallinen, ja antoi harjata, ja saatiin tärkeitä hetkiä yhdessä, mutta masentunut ja syömätön kun se oli, niin toki laihtui entisestään, ja päädyttiin sitten lopetukseen... - Voi kuinka olisin tajunnut, mitä hevonen yritti mulle kertoa, mutta kyllähän sitä nuori tyttö eläinlääkäriä uskoo jos se sanoo hevosen olevan kuolemansairas ;(

Rakas <3

Ainut yhteiskuvamme 10.6.02

10.6.02 - Päästin heposen viimeisen kerran laitumelle juoksentelemaan

Meillä oli sitten eläinlääkäri tilattuna 11.6 lopettamaan tamma, ja tein edeltävänä päivänä, osana surutyötä, hevosen viimeisen kerran onnelliseksi, pesin sen oikein kiiltäväksi, ja päästin isolle laitumelle juoksentelemaan sekä syömään.. Siellä se juoksenteli ihan onnessaan, ja söi minkä kerkesi.. - Ei tää hevonen oikeesti ollut jaloistaan kipeä! Olin vaan niin sokea :(

Lopetukseen tamma käveli nätisti mukaani, itki kanssani, ja koitti lohduttaa, ja lähtiessään vei suuren osan sydämmestäni mukanaan <3 Tamma haudattiin omaan peltoomme, joten sain käydä haudalla aina kun siltä tuntui, ja alussa kävin siellä jatkuvasti, sittemmin kun pelto on vieljelyskäytössä, niin se on rajoittanut käyntejä, ja myöskin nykyiset pitkät välimatkat.. Mutta Homie on aina mielessäni, se oli ensimmäinen hevonen ja tähän mennessä ainut hevonen joka on ollut luotettava joka tilanteessa. Jos vaan olisin ymmärtänyt, niin tämä tamma olisi minulla varmaan edelleenkin..


Homie tulee aina olemaan mukanani, ja ikävä on edelleenkin todella kova, mutta yritän elää sen kanssa, ja onnelliset hetket muiden hevosten kanssa auttaa minua siinä todella paljon, mutta enää en ikinä luota erääseen eläinlääkäriin, ja kokeilen aina kaikki mahdolliset keinot kun hevonen sairastuu, en luota pelkästään eläinlääkärin sanaan..

Kaviokuumettakin kun myöhemmin olen tutkinut netistä ja käytännössäkin nähnyt sairaita hevosia, niin tiedän, että Homiella ei ollut yhtään oirettakaan mikä viittaisi kaviokuumeeseen, jos se takajalan ympäri kääntäminen todistaa että se on sairas, niin olisi moni muukin hevonen lopetettu turhaan.. Homiella oli sitäpaitsi vasemmassa takajalassa vanha murtumavamma, jolloin sen jalan vuohisnivel ei ollut niin kääntyvä kuin ehjällä hevosella..
Ehkä ei saisi syyllistää itseään, mutta toivon että olisin tiennyt silloin 10 vuotta sitten enemmän kyseisestä sairaudesta, ja tajunnut lukea hevosta paremmin ;(

' Vielä me joskus kohdataan, unissani ainakin sulla ratsastan, tuulen lailla laukkaat ikuisen vihrellä niityillä, aina olet mielessäni, ja tiedän että olet suojanani vaikeinakin hetkinä, olet ikuisesti sydämmessäni ja mielessäni, Rakkaani, hevoseni ja ystäväni'

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti